9. heinäkuuta 2014

Tuleva Rouva A-J

Minulle on ollut ihan alusta asti selvää, että en ota sulhasen sukunimeä avioituessani hänen kanssaan. En ainakaan sellaisenaan, että hylkäisin oman nimeni. Tämä sen takia koska, anteeksi nyt vaan jos sulho tai joku hänen sukulaisistaan blogia lukee, nimi ei ole mielestäni mikään maailman kaunein eikä varsinkaan sointuisi sellaisenaan nimeen Katariina Tuulikki. Sulhasen sukunimi on suomalainen ja hyvin suomalaisen kuuloinen, ehkä vähän "tönkönkin" kuuloinen. Melko harvinainen sukunimi tosin on, nimi meinaan löytyy noin 300:lta suomalaiselta.

Oma sukunimeni on vielä sulhasen sukunimeäkin harvinaisempi, se löytyy noin 150 suomalaiselta. Lisäksi sukunimeni on vieraskielinen ja mielestäni kauniin kuuloinen. Vikaa siitäkin tosin löytyy, joudun meinaan joka ikinen kerta kertoessani nimeni tavaamaan sen (eikä välttämättä mene siltikään oikein, varsinkaan puhelimessa). Olin kuitenkin hyvin pitkään sitä mieltä, että vaikka astumme avioon niin pidän oman nimeni. Olin oikeastaan varma asiasta. En kuulosta mielestäni itseltäni, ellei minulla ole omaa sukunimeä. Lisäksi meidän sukunimelle ei ole jatkajia, ainakaan tässä haarassa (vai mikä se on?). Minun sukunimeni on äitini sukunimi, eli tulee mummultani ja papaltani. Minulla ei ole veljiä, jotka nimeä jatkaisivat, eikä serkkujakaan. Ainoastaan siskoni voisi nimeä jatkaa, mutta en tiedä mitään hänen ajatuksistaan sukunimen suhteen. Tämä seikka myös vaikuttaa siihen, miksi oman nimeni haluaisin pitää. Ja sitäpaitsi, jos tasavallan presidentin vaimo voi pitää oman nimensä, niin enköhän minäkin voi.


Kuva täältä. Eri sukunimi, silti naimisissa ihan yhtä paljon kuin muutkin avioparit.

On mielestäni maailman kulunein oletus, että morsiamen pitäisi automaattisesti ottaa miehensä nimi. Onneksi tänä päivänä saa valita. Minun mielestäni se on ihan yksi ja sama, että onko koko perheellä sama nimi vai ei (tulevia lapsia ajatellen). Minun lapsiani ne ovat, sukunimestä riippumatta. Ihan yhtälailla on perheitä, joissa vanhemmat eivät ole naimisissa. Lapsilla on (yleensä) isän sukunimi, mutta eivät ne silti ole yhtään vähempää äitinsä lapsia. Enemmän minua liikuttaa tässä nimiasiassa se, että kyllähän mielestäni olisi hienoa, jos sukunimistämme näkee sen, että olemme naimisissa sulhon kanssa. Jollain tapaa tuntuisi oudolta olla sulhasen rouva, jos minulla olisi eri sukunimi. Olisinko Herra J:n puoliso Rouva A? Ilmeisesti. Ihan yhtälailla me naimisissa oltaisiin omilla sukunimillämme, tietenkin. Mitään laillisia, tai muitakaan asioita ei sukunimen vaihtaminen muuta.



Sulhanen on perinteinen mies, ja hän toivoisi minun ottavan hänen nimensä. Olen kyllä alusta asti tehnyt selväksi sen, että en ota hänen nimeään. Kerran minulla välähti, että haluan sekä pitää oman nimeni, että ottaa sulhasen nimen. Minulle on tärkeää pitää oma nimeni, ja sulhaselle on tärkeää, että otan hänen nimensä. Päätin siis ottaa yhdistelmänimen. Alkuun olin tyrmännyt tämänkin ajatuksen, koska kahden erikielisen nimen yhdistelmä kuulostaa vähän hölmöltä. Sulateltuani asiaa, totesin kuitenkin nimiemme sointuvat yhteen ihan kivasti (tai sitten se johtuu siitä, että olen tuijottanut nimiämme rinnakkain pari vuotta postiluukusta, ja olen päässyt tottumaan nimiin yhdessä). Niin tai näin, yhdistelmänimi minulle tulee. Ja olen varma, että kenelläkään muulla ei samaa sukunimeä ole, sen verran harvinaiset nimet siinä yhdistyvät. Eli muutaman kuukauden kuluttua en olekaan enää Katariina A, vaan olen Katariina A-J. Olen jopa harjoitellut kerran uuden sukunimeni kirjoittamista ja se meni todella helposti ja luontevasti. Uutta nimeä odotellessa siis :)

Onko muille morsiamille nimen valinta helppo vai vaikea päätös? Mihin päädyitte? :)

4 kommenttia:

  1. Otan automaattisesti mieheni nimen, minun sukunimeni ei ole minulle mitenkään rakas, joten valinta oli luonnollinen. En rehellisesti ikinä ajatellutkaan muuta, ellei sitten miehen sukunimi olisi jotenkin aivan kamala. Miehen suku on päätöksestä hyvin onnellinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, niin kuin itselle parhaalta tuntuu :) Mikäli sulhasen sukunimi olisi kauniimpi, tai ainakin omaan etunimeeni sopivampi, olisin varmasti itsekin lähestynyt sukunimiasiaa eri tavalla.

      Poista
  2. Minäkin pohdin melko kauan sukunimiasiaa. Oma sukunimeni on kyllä kaunis ja sointuu hyvin etunimeni kanssa, mutta toisaalta olen nimeni kanssa aika yksin: äitini on ottanut tyttönimensä takaisin, siskoni otti miehensä nimen avioituessaan. Niinpä päätin, että otan mieheni sukunimen. Nyt ajatukseen uudesta nimestä alkaa jo tottumaan, mutta nimmariharjoituksia siirrän jatkuvasti.... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on iso päätös, jota kannattaakin miettiä huolella, ellei asia ole ihan selvä. Kyllä siihen uuteen nimmariinkin tottuu, viimeistään kun sitä oikeasti pääsee käyttämään tositoimissa :)

      Poista

Kiitos kommentistasi <3